torstai, 14. kesäkuu 2018

Lusikkateoria

Tämä on kertomus siitä millaista elämä on erilaisista syistä johtuvien kroonisten kipujen ja uupumuksen tai väsymyksen kanssa. Kirjoittajalla on lupus ja hänellä, jonka sivuilta tekstin kopioin, on kolmoishermosärky. Minulla puolestani on fibromyalgia, joka vaikuttaa elämääni joka ikinen päivä, vuorokauden ympäri.
Teksti on kopioitu https://tnfinland.fi/lusikkateoria/  -sivulta.

"The Spoon Theory

by Christine Miserandino
hänen sivuilleen pääset tästä

Paras ystäväni ja minä olimme kahvilassa juttelemassa. Kuten tavallista oli melko myöhä ja nautimme ranskalaisia kastikkeen kera. Kuten kaikki yliopistoikäiset tytöt vietimme paljona ikaa kahviloissa puhuen pojista, musiikista ja muista tyhjänpäiväisistä asioista, jotka tuntuivat niin tärkeiltä siihen aikaan. Harvoin puhuimme mistään erityisen vakavasta vaan vietimme suurimman osan ajasta nauraen yhteisille jutuille.

Kun olin ottamassa lääkkeitäni välipalan kera normaaliin tapaani, ystäväni katsoi minua kiusallinen ilme kasvoillaan sen sijaan, että olisi jatkanut keskustelua. Sitten yhtäkkiä hän kysyi minulta miltä tuntui sairastaa lupusta. Olin hämmentynyt, enkä vain siksi että hän esitti minulle tämän tuulesta temmatun kysymyksen, vaan myös siksi, että oletin hänen tietävän kaiken mikä lupuksessa oli tietämisen arvoista. Hän kävi lääkärillä kanssani, näki minun kävelevän kepin kanssa ja oksentavan vessassa. Hän oli nähnyt minun itkevän kivusta. Mitä muuta tarvitsisi tietää?

Aloin höpöttää pillereistä, särystä ja kivusta, mutta hän jatkoi erilaisen vastauksen takaa ajamista eikä näyttänyt olevan tyytyväinen siihen mitä sai minusta irti. Olin yllättynyt sillä hän oli sentään ollut huonetoverini ja ystäväni jo vuosien ajan; Luulin hänen tietävän mikä lupuksen lääketieteellinen määritelmä on. Sitten hän katsoi minua se ilme kasvoillaan, jonka jokainen sairas ihminen tietää hyvin: Ilme oli puhtaan utelias sellaista asiaa kohtaan mitä kukaan terve ei voi koskaan täysin ymmärtää. Hän kysyi miltä tuntui olla minä. Miltä tuntui olla sairas, mutta ei fyysisesti.

Yrittäessäni kerätä tyyneyttäni takaisi katsahdin ympäri pöytää etsien apua tai johdatusta, tai edes pientä viivytystä jotta minulla olisi aikaa miettiä. Yritin löytää oikeita sanoja. Miten vastaan kysymykseen johon en ollut koskaan pystynyt vastaamaan edes itselleni? Miten selitän jokaisen yksityiskohdan ja tunnetilan sairaan elämästä? Olisin voinut antaa periksi, heittää vitsin ilmaan kuten yleensä olisin tehnyt ja sen jälkeen vaihtaa aihetta, mutta muistan ajatelleeni, että jos en yritä selittää tätä nyt, en voisi koskaan olettaa hänen ymmärtävän. Jos en voinut selittää tätä parhaalle ystävälleni, miten voisin ikinä yrittää selittää maailmaani kellekään muulle? Minun oli pakko yrittää.

Sillä hetkellä lusikkateoria sai alkunsa. Nappasin nopeasti kaikki lusikat mitä pöydällämme oli, sekä kaikki lusikat myös muista pöydistä. Katsoin ystävääni silmiin ja sanoin ”Ole hyvä, sinulla on lupus.” Hän katsoi minua hieman hämmästyneesti, kuten kuka tahansa jolle lyödään käteen kourallinen lusikoita. Kylmät metalliset ruokailuvälineet kolisivat käsissäni ojentaessani niitä hänelle.

Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä.

Useimmat aloittavat päivänsä rajoittamattomien mahdollisuuksien kanssa, heillä on energiaa tehdä mitä he ikinä haluavat, etenkin nuorilla ihmisillä. Suurimman osan ajasta, heidän ei tarvitse murehtia tekojensa tai valintojensa seurauksia. Vastauksessani käytin siis lusikoita kuvaamaan tätä kohtaa. Halusin että ystävälläni oli jotain konkreettista jota pidellä käsissä, jonka voisin sitten ottaa häneltä pois, kuten monet sairaat tuntevat menetyksen tunnetta sairauden vieden heiltä pois jotain tärkeää: Terveyden. Jos minä kontrolloisin hänen lusikoidensa määrää, hän ymmärtäisi miltä tuntuu kun joku tai jokin, kuten lupus, kontrolloi minun elämääni.

Hän nappasi lusikat innoissaan. Hän ei ymmärtänyt mitä olin tekemässä, mutta hän oli aina valmis hauskanpitoon, joten luulen että hän uskoi minun olevan kehittämässä yhteistä vitsiä kuten normaalisti vakavista asioista puhuttaessa. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka vakavaksi tämä oli menossa.

IMAG3196_1Pyysin häntä laskemaan lusikkansa. Hän kysyi miksi ja selitin, että terve olettaa hänellä olevan loputon varasto ”lusikoita”. Mutta nyt kun sinun täytyy suunnitella päiväsi, sinun tarvitsee tietää tarkalleen kuinka monen ”lusikan” kanssa sen aloitat. Se ei tarkoita, ettetkö menettäisi joitakin niistä matkan varrella, mutta ainakin se auttaa sinua ymmärtämään mistä aloitat. Hän laski 12 lusikkaa. Sitten hän naurahti ja sanoi tahtovansa lisää. Kieltäydyin ja kun hän näytti pettyneeltä, tiesin heti, että tämä peli tulisi toimimaan. Olen itse toivonut lisää ”lusikoita” vuosien ajan enkä siltikään ole löytänyt tapaa kerätä niitä, joten miksi hänelle pitäisi suoda se etuoikeus? Sanoin hänelle myös, että hänen tulisi olla jatkuvasti tietoinen siitä kuinka monta lusikkaa hänellä oli kädessään eikä missään nimessä tiputtaa niitä, sillä hän ei voi koskaan unohtaa, että hänellä on lupus.

Pyysin häntä listaamaan jokapäiväiset tehtävänsä, myös kaikkein yksinkertaisimmat ja normaaleimmat. Kun hän selitti askareitaan ja aktiviteettejaan selitin hänelle, että jokainen niistä maksaa hänelle lusikan. Hänen hypätessä suoraan ”valmistaudun töihin lähtöön” ensimmäisenä päivän aktiviteettina keskeytin hänet ja otin hänen kädestään lusikan. Minä lähes hyppäsin hänen kurkkuunsa sanoen ”Ei! Et voi vain nousta ylös. Sinun täytyy pakottaa silmäsi auki jonka jälkeen huomaat olevasi myöhässä. Et nukkut yöllä kovin hyvin. Sinun täytyy ryömiä ylös sängystä jonka jälkeen, ennen mitään muuta, sinun täytyy tehdä itsellesi ruokaa. Jos et syö, et voi ottaa lääkkeitäsi, ja jos et ota lääkkeitäsi, voit samantien luovuttaa loputkin lusikkasi tältä päivältä ja huomiselta.” Otin nopeasti pois lusikan ja hän huomasi, ettei ollut edes pukeutunut vielä. Suihkussa käyminen maksoi hänelle lusikan, tavallinen hiusten pesu ja säärien ajeleminen. Ylös alas kurottelu aikaisin aamulla maksaisi normaalisti enemmän kuin yhden lusikan, mutta ajattelin olevani hieman armollinen hänelle; En halunnut pelästyttää häntä totaalisesti aivan heti. Pukeutuminen oli taas yhden lusikan arvoinen. Pysäytin hänet ja kävin vaihe vaiheelta lävitse jokaisen aamuaskareen näyttäen hänelle kaikki ne pienet yksityiskohdat joita hänen piti ajatella. Et voi vain heittää vaatteita päällesi kun olet sairas. Jos sinulla on mustelmia sinä päivänä, on hihat hyvä ratkaisua, ja jos on kuumetta, tarvitset lämmintä vaatetta. Selitin, että sairaan tarvitsee valita vaatteet jotka ovat fyysisesti mahdollista pitää päällä ja käytännöllisiä, sillä jos käsiini särkee sinä päivänä, ovat esimerkiksi napit pois laskuista. Jos hiuksia lähteepäästä normaalia enemmän, minun tarvitsee käyttää myös enemmän aikaa näyttääkseni edustavalta. Todennäköisesti sinusta myös tuntuu pahalta se, että tähän kaikkeen kului kaksi tuntia aikaa.

Luulen, että hän alkoi ymmärtää kun hän ei teoriassa ollut edes päässyt töihin, vaikka hänellä oli jäljellä ainoastaan 6 lusikkaa. Kehotin häntä valitsemaan loppupäivän viisaasti, sillä kun ”lusikat” ovat menneet, ne ovat menneet. Joskus voit lainata huomisen ”lusikoista”, mutta voit sitten vain kuvitella kuinka vaikea seuraavasta päivästä tulisi pienemmällä varastolla. Selitin myös, että sairas elää kokoaikaisen pelon kanssa, että huomenna saatan olla flunssassa, saada tartunnan, tai mitä tahansa muuta vastaavaa. Et siis halua varastosi käyvän vähiin, sillä et voi koskaan tietää milloin todella tarvitset niitä. En halunnut masentaa häntä, mutta minun tuli olla realistinen, ja ikäväkyllä valmistautuminen pahimpaan on jokapäiväinen osa elämääni.

Kävimme loppupäivän lävitse, ja hitaasti hän oppi, että lounaan väliin jättäminen maksoi hänelle lusikan, kuten myös junassa seisominen, sekä tietokoneella kirjoittaminen liian pitkään. Pakotin hänet tekemään valintoja ja ajattelemaan asioita eri tavalla. Hypoteettisesti ajatellen, hänen piti valita olla hoitamatta muita asioita jotta hän voisi syödä illallista sinä päivänä.

Kun pääsimme hänen kuvitteellisen päivänsä iltaan hän sanoi olevansa nälkäinen. Listasin, että hänen täytyi syödä illallista, mutta hänellä oli vain yksi lusikka jäljellä. Jos hän kokkaisi, hänellä ei olisi energiaa tiskata. Jos hän lähtisi ulos syömään, voisi olla liian vaarallista ajaa takaisin kotiin. Kerroin myös, että en edes viitsinyt vaikeuttaa peliä hänen olevan niin huonovointinen, että kokkaaminen oli poissa pelistä joka tapauksessa. Hän päätti tehdä keittoa, se oli helppoa. Sitten sanoin kellon olevan vasta 7, hänellä olevan loppu ilta edessä vain yhden lusikan kanssa, joten voit tehdä jotain hauskaa, tai siivota asuntosi, tai tehdä muita askareita, mutta et voi tehdä kaikkea.

nauhaaaNäin häntä harvoin tunteellisena, joten kun näin hänet järkytteneenä tiesin että olin pääsemässä tavoitteeseeni. En halunnut hänestä tuntuvan pahalta, mutta samalla olin iloinen tajutessani, että ehkä olin vihdoin saanut jonkun ymmärtämään itseäni. Hänellä oli kyyneliä silmissään kun hän kysyi minulta: ”Christine, miten teet sen? Käytkö tosiaan tämän läpi päivittäin?” Selitin hänelle toisten päivien olevan toisia helpompia. En silti voi ikinä unohtaa lupusta tai saada sitä menemään pois, sitä täytyy ajatella jatkuvasti. Ojensin hänelle lusikan jota olin pitänyt itselläni varalta. Sanoin ”Olen oppinut elämään extra lusikka taskussani, kaiken varalta. Aina tarvitsee olla varautunut.”

Vaikein asia mitä olen koskaan joutunut opettelemaan on olla paikallaan ja olla tekemättä kaikkea. Taistelen asian kanssa vielä tänäkin päivänä. Inhoan ulkopuolelle jäämistä, joutumista valita jäämään kotiin, tai sitä kun en saa asioita tehtyä vaikka haluaisin. Halusin hänen kokevan sen turhautumisen. Halusin hänen ymmärtävän, että kaikki se mitä muut saavat helpolla on minulle sata pientä asiaa yhdessä. Minun tulee ottaa huomioon sää, oma lämpöni, koko päivän ohjelma alusta loppuun ennen kuin voin käydä ensimmäisen asian kimppuun. Kun muut ihmiset yksinkertaisesti vain tekevät asioita, minun tarvitsee tehdä suunnitelma aivain kuin strategioisin sotaa. Ero terveen ja sairaan välillä on elämäntyyli. Ero on kykeneväisyydessä ei-ajatteluun ja vain-tekemiseen. Kaipaan sitä vapautta. Kaipaan sitä aikaa, kun minun ei tarvinnut laskea ”lusikoita”.

Kaiken tämän tunteellisuuden ja puhumisen jälkeen huomasin ystäväni olevan surullinen. Ehkä hän viimein ymmärsi. Ehkä hän tajusi, että hän ei koskaan pystyisi rehellisesti sanomaan ymmärtävänsä. Mutta nyt hän ei ehkä valittaisi enää niin paljon, kun olen kykenemätön lähtemään illalliselle ulos, tai kun hänestä tuntui, että hänen täytyi aina vierailla minun luonani. Halasin häntä kun kävelimme ulos kahvilasta. Minulla oli viimeinen lusikka kädessäni ja sanoin ”Älä huoli. Otan tämän siunauksena. Minut on pakotettu ajattelemaan kaikkea mitä teen. Tiedätkö kuinka monta lusikkaa ihmiset tuhlaavat päivittäin? Minulla ei ole mahdollisuutta tuhlata aikaani tai lusikoitani, ja valitsin viettää tämän hetken kanssasi.”

Siitä illasta pitäen olen käyttänyt lusikkateoriaa selittämään elämääni useille ihmisille. Itseasiassa perheeni ja ystäväni viittaavat lusikoihin kaiken aikaa. Siitä on tullut koodisana sille mitä voin ja mitä en voi tehdä. Kun ihmiset ymmärtävät lusikkateorian he näyttävät ymmärtävän minua paremmin. Mutta luulen, että he tämän jälkeen myös elävät elämäänsä hieman erilailla. Luulen, että tämä teoria ei ole käytettävissä vain lupukseen, vaan mihin tahansa muuhun sairauteen tai vaivaan. Toivottavasti ihmiset eivät pidä kaikkea itsestäänselvyytenä. Annan itsestäni palan sanonnan kaikissa määritelmissä kun teen mitä vain. Siitä on tullut sisäpiirin vitsi. Olen tullut kuuluisaksi sanoessani ihmisille vitsaillen, että heidän tulisi tuntea itsensä tärkeiksi minun viettäessäni aikaa heidän kanssaan, koska heillä on nyt yksi minun ”lusikoistani”.

© 2003 by Christine Miserandino Butyoudontlooksick.com"

keskiviikko, 13. kesäkuu 2018

Kevätsiivoilua

Olimme eilen siskoni kanssa sukulaisen luona tekemässä kevätsiivousta. Isossa talossa hommaa riittää, mutta se ei ole kirjoitukseni pääasia. Pääasia on Peppi-Eemeli, ihana keltainen tanskandoggityttöni, monen vuoden haaveeni. Peppi pääsi mukaan tällä kertaa ja näytti kyllä ottavan ilon irti oikein koko rahan edestä.
Kyseissä talossa on iso piha ja Peppi sai siellä olla vapaana ja viipottaa menemään. Kun pihassa on puita, pensaita ja kukkapenkkejä, oli niitä kiva juostessa väistellä ja hypellä yli niistä mistä pääsi. Puista oli pudonnut kuivia oksia ja oksathan ovat Peppin mieluisin juttu ulkoleikeissä. Oikeastaan vähän harmittaa nyt jälkeenpäin, etten ottanut Peppistä kuvia kun se juoksenteli menemään milloin minkäkin kokoinen oksankarahka suussaan. Peppillehän kelpaa sekä pienen pienet risut, että puolikkaat puunrungot ja kaikki siltä väliltä. :D Riehuessaan Peppi laukkaa pitkällä askeleella ja eteneminen on sellaista loikka-loikkaa.
Pieni kriisitilannekin kohdattiin, kun Peppi kiipesi portaat talon yläkertaan, eikä uskaltanutkaan enää tulla takaisin alas. Onneksi paikalla oli sisareni, ammatiltaan eläintenkouluttaja, joka auttoi meitä laskeutumaan porras kerrallaan. Hyvinhän se lopulta sujui, vaikka alku oli aika kankea ja Peppiä jännitti kovasti. Isot kiitokset typykkä sai kun onnistui portaat laskeutumaan. Jostain syystä talon ulkoportaat ei tuottaneet minkäänlaista ongelmaa ja Peppi ramppasikin sisällä tämän tästä kurkistamassa, että onhan mamma vielä tallessa (ja työn touhussa.)
Kiva oli huomata sekin, että Peppi tuntui tajuavan sen että aita ei ole ylittämistä varten, vaan juuri sitä varten että sen sisäpuolella pysytään. Aikanaan newfoundlandinkoira Nita hyppeli samaisen aidan yli ihan huvikseen, notkea tyttö kun oli. En epäile hetkeäkään etteikö Peppikin halutessaan tuosta aidasta yli menisi, mutta ainakin tällä kertaa näytti ymmärtävän että tarkoitus on pysyä aidan sisäpuolella.

Ohikulkijoihin Peppi ei kiinnittänyt mitään huomiota, vaikka muuten on herkästi vieraisiin reagoiva. Kummipoikani sai asiaankuuluvat pöhinät kun saapui paikalle, samoin omaa poikaani Peppi katseli hetken ennen kuin tunnisti. Kotona olikin sitten aika väsynyt pikkukoira. Onhan se nyt rankkaa kun pitää olla monta tuntia pihavahtina ja työnjohtajana siivoajille. =)

 

torstai, 24. toukokuu 2018

Kiitos sinulle!

Olen vallan unohtanut koko blogin olemassa olon. Juuri siksi olikin kiva huomata että täällä silti kävijöitä riittää. Olisi edelleen kiva tietää kuka blogiani lukee. =)

Olen talvesta asti rimpuillut masennuksen kanssa. Sain diagnoosiksi uusiutuvan masennuksen, jota tätä kai sitten riittää hamaan loppuun asti. Masennus lienee jonkin sortin kansantauti, vaikka olemme joillakin kriteereillä maailman onnellisin kansa. Olikohan joskus joku tutkimuskin että meillä syödään eniten mielialalääkkeitä maailmassa?
Kyllähän sen tietysti vastaanotolla huomaa, että lääkäri hyvin herkästi kirjoittaa reseptin ja muu hoito jääkin sitten olemattomiin. Toki lääkkeillä on osuutensa hoidossa, mutta luulen että aivokemiaa ei ole vieläkään tutkittu riittävästi, jotta tietäisimme millä muulla tavoin mielialan häiriöitä ja muita mielen ongelmia voisi helpottaa tai jopa parantaa.

Omalla kohdallani masennus liittyy varmasti osin sairastamaani fibromyalgiaan mutta eihän se välttämättä kuitenkaan täysin siitä johdu. Olen ollut taipuvainen tällaiseen jo pikkutytöstä, vaikka en tietenkään aina sitä ole tuonut esille. Paniikkikohtauksia aloin saada joskus yläasteikäisenä ja paniikkihäiriö on kulkenut kumppaninani siitä asti. Mielialalääkkeet auttavat sen verran, että ne vievät kohtauksilta pahimman terän ja pitävät ne melko lyhyenä, mutta kokonaan ne eivät paniikkikohtauksia poista. Sama lääke hoitaa myös masennusta ja kevään tullen olen huomannut että parempia päiviäkin välillä jo on.
On ollut lohduttavaa lukea somesta, että muillakin on masennusta. Ainakin tiedän että en ole yksin tämän asian kanssa, vaikka siltä ehkä synkimpinä hetkinä on tuntunutkin. Moni tuntuu tämän asian kanssa kokevan iloa melko pienistä asioista ja näin on minunkin kohdallani. Kevään ensimmäiset joutsenet esimerkiksi ovat minulle aina ilon aihe. Tien toisella puolella olevalla järvellä niitä aina pysähtyy sekä keväällä, että syksyllä. Joutsenet ovat mielestäni tosi kauniita ja kun ne ovat linnuistamme isoimmasta päästä, niin sekin säväyttää. Nämä meidän järvellä pysähtyvät ovat laulujoutsenia, kansallislintujamme. Koska taloamme ympäröi metsä, niin monia muitakin lintuja tässä näkyy. Talvella pihlajissa näkyy hengaavan punatulkkuja ja tilhiä. Peippo laulelee kevään tullen ja joku tikkakin tässä on näkynyt nakuttelemassa. 
Lapsille merkittävä juttu on aina se, kun porot tulevat ihmisten ilmoille. Muutamana päivänä tässä näkyi pieni tokka jossa on kaksi kaunista valkeaa poroa. Ne ovat mielestäni aivan erityisen kauniita. Vasoja ei vielä näkynyt, joten ehkä niitä ei tässä tokassa edes ollutkaan. Vasat ovat kyllä aivan mielettömän suloisia, olivatpa sitten minkä värisiä tahansa. =)

Toivotan sinulle ihanaa alkavaa kesää! Nähdään taas!

lauantai, 1. huhtikuu 2017

Kevätterveisiä!

Olen vallan unohtanut koko blogin, kun tässä on tämä elämä mennyt niin hurjaa vauhtia eteenpäin. Ei täällä mitään erikoista ole tapahtunut, mutta perheen ainoana aikuisena minun täytyy olla käytettävissä 24/7. Jotenkin kotona on muka niin paljon touhua koko ajan.
Ennen muuttoa pienimmät lapset olivat isänsä luona joka viikonloppu ja kieltämättä mietin miten muuton jälkeen jaksan, kun olen lasten kanssa yksin koko ajan. Yllättäen muutos tässä asiassa ei tuntunutkaan miltään. 
Lapset ovat muutamia kertoja olleet yökylässä serkkujen luona ja pari pidempää pätkää isänsä luona, jolloin minä olen saanut hengähdystauon, mutta muuten olen ollut vastuussa asioista ja niiden sujumisesta päivin ja öin. Onneksi useimmiten vain päivin, mutta välillä myös öin, kuten esimerksi oksutaudin sattuessa.
Tammikuun lopussa olimme siis oksutaudissa koko porukka ja tokaluokkalaiseni oli niin kipeä, ettei aina herännyt oksetukseen, vaan yökkäili unissaan selällään nukkuessaan. En uskaltanut itse laittaa nukkumaan ollenkaan, vaan valvoin vieressä ja nostin ukon aina istumaan ja oksuvadille, kun yrjö alkoi lentää. Onneksi oksentelu loppui joskus aikaisin aamulla ja minäkin pääsin nukkumaan.
Tokihan sairastuin sitten itsekin, mutta onneksi tauti oli tällä kertaa melko lievä. Oksensin reilun puoli vuorokautta ja siinä samalla nousi kuume, joten olin niin sanostusti poissa pelistä kotihommien osalta. Onneksi sain apua sekä isältäni, siskoltani että pojaltani mm. kaupassa käynnissä ja koiran ulkoilutuksessa. (y) Olin kuitenkin sen verran ryytynyt, että en olisi itse jaksanut lähteä koiran kanssa edes pikapissille.
Nyt olemme olleet koko revohka flunssassa ja kuumeessa. Meillä kaikilla on ollut pientä kuumetta, joka minulle on muutenkin melko tyypillistä. Lapset sairastivat ensin ja minä viimeisenä. Täällä sitä siis istutaan blogia kirjoittamassa nenäliinapaketti ja Foreverin Aloe vera Gelly-tuubi vieressä. Nenäliinojen merkitykset varmaan tiedättekin, mutta Gelly voi olla joillekin vieras. Se on hoitava geeli, joka sopii sekä iho- että limakalvorikkoihin. Nenäni alkaa olla vähän rohtunut runsaasta niistamisestä ja tuo Gelly hoitaa ihanasti rikkonaista ihoa. Sisareni minut näihin tutustutti ja vaikka tuotteet hieman kalliimpia ovatkin, niin olen näistä tykännyt kovasti. Lapsetkin osaavat pyytää Gellyä, jos huulet ovat rohtuneet tai poskessa on nirhauma.

Meillä on täällä Rovaniemellä vielä reilusti lunta ja jäällä näkyvät ihmiset kelkkailevan, pilkkivän ja hiihtelevän vielä täyttä päätä. Autotiet alkavat jo paikoin olla kuivat ainakin niiltä kohdin johon aurinko paistaa. Pikkuhiljaa se kevät tulee ja auringonpaiste tuntuu kyllä mukavalta pitkän talven jälkeen.
Vaihtelevat pakkas- ja plussakelit ovat vain tehneet metsäpolut ja kävelytiet sen verran liukkaiksi, että nastakengille on taas ollut käyttöä. Onneksi nuo metsäpolut ovat sen verran hyvin tamppautuneet, että niitä kävellessä ei upota, mutta muutama kengänjälki polun vieressä kertoo kyllä, että joskus on upottanut. =)  Koira ei juuri siitä perusta meneekö polulla vai polun vieressä. Hangella otetaan jättiläisloikkia ja poluilla voi vetää emäspurttia niin että risut ja kävyt vain lentelee. (Myrskyn jäljiltä niitäkin on ihan nokko.) Kepit ovatkin tämän koiran erityinen mieltymys ja niitä pitää löytää ja sitten kanniskella aina mahdollisuuksien mukaan. :D Tämä on siitä hauska tyyppi, että vaikka koira on iso, niin leluksi kelpaa 10 cm:n risusta kaikki aina puolikkaaseen puunrunkoon. Joskus on vähän mammaakin kopsahtanut jalkoihin kun kohti on tultu hirmukyytiä joku valtava karahka suussa. No, aina roiskuu kun rapataan. =)

Mukavaa kevättä sinulle!

maanantai, 21. marraskuu 2016

Vau miten aika kuluu!

Hupsista, nyt ollaan jo yli marraskuun puolen välin. Aika on kulunut ihan hujauksessa, taas kerran.
Lapsilla on jo lähes puolet kouluvuodesta käytynä ja nyt voisi jo oikeastaan aloitella jouluvalmisteluja.

Sitä ennen kuitenkin tuosta muuttofirmasta. Toinen läppärini rikkoontui muutossa, eikä tuossa nyt kovin kummoinen Einstein tarvitse olla, jotta syy-yhteyden ymmärtää; kone toimii - muutto - kone ei toimi.
Muuttofirma kielsi tiukasti vahingon mahdollisuuden heidän puoleltaan, joten otin yhteyttä kuluttaja-asiamieheen. Kerroin oman näkemykseni asiasta ja muuttofirma kertoi omansa, eli että vahinko ei ole voinut tapahtua heillä. Yllätyin kieltämättä, kun kuluttaja-asiamies sanoi, ettei asialle voi muuta juuri tehdä, koska on vain sana sanaa vastaan. Niinpä asia oli sillä loppuun käsitelty. Harmitti ja kieltämättä käsitykseni kuluttajansuojasta muuttui huonompaan suuntaan.

Täällä uudessa kodissa tuntuu entistä "kodimmalta" mitä pidempään tässä asumme. Talo on niin iso, etten tunnista läheskään kaikkia asukkaita, mutta tunnollisesti tervehdin pihalla ja käytävillä kaikkia vastaantulijoita. Kun on iso talo, niin vaihtuvuuttakin on ja osa alkukesän aikana tulleista hyvän päivän tutuista on jo ennättänyt muuttaa pois.
Talossa toimii talotoimikunta, joka järjestää vuoden aikana pikku tapahtumia aina mahdollisuuksien mukaan. Minua kysyttiin siihen mukaan, mutta sanoin etten halua lähteä, jollen sitten voikaa täysipainoisesti osallistua ja olla mukana. Kiva kuitenkin että kysyttiin. =)

Meille satoi lumi jo muuan viikko sitten ja pakkastakin oli lähes -20C. Nyt on ollut jo muutaman päivän plussan puolella ja lumet sulaa. On loskaa ja liukasta ja ulkona kävellessä saa olla kieli keskellä suuta. Huomenna pitäisi jo olla pakkasta, joten jospa ne lumet kuitenkin säilyisi. Lumi tuo niin paljon valoa tähän pimeyteen, että se helpottaa väsymystäkin ihan selvästi. Ja kyllähän lumi kuuluu ainakin pohjoisen Suomen talveen aivan oleellisesti.

Pyysin viime postauksessa teitä lukijoita kertomaan ketä olette, mutta en saanut vastauksia. Edelleen saa kertoa kuka blogiani lukee! =)